Hei ja moi, tulin tänne seikkailumielellä ja leikkimielellä (Studio Julmahuvi, toim. huom.). Kuinkas moni muuten muistaa Midnight oil-bändin? Tai kysytäänkö, että muistaako joku biisin, jossa laulettiin sängyistä, jotka oli tulessa (Beds are burning)? Uskoisin, että näin muotoiltuna aika monikin hoksaa, mitä nyt haen. Puoliuutena tietona itselle tuli muuten sekin, että on Australiasta tuo (yhden hitin ihmeeksi jäänyt) poppoo.
Pitäiskö tässä mennä asiaankin? Pähkäilen, että pitäiskö nousta pystympään, kun nyt makaan uudella sohvalla kyljittäin, eikä tämä kirjottaminen vasemman käden osalta onnistu oikeen näin. Niskatkin menee entistä pahempaan kuntoon. Näillä mennään kuitenki toistaseksi.
Alun perin sain muuten kirjotuskipinän siitä, ku mietin, että alotan kirjotukseni sanoin "iskä tässä taas terve". Sitte rupesin miettimään, että on aika hurjaa olla iskä ihan ite (ja omalle kohalle!), ku itelle aina ensimmäisenä ko. sanasta tulee mieleen oma iskä. Hurjaa, saa nähä ehtiikö asiaa koskaan sisäistämäänkään ennenku Siiri on jo iso ja muuttaa omaan vuokrakämppäänsä. Ajan kulumista tuli tänään päiviteltyä muutenkin.. huomenna (tai siis tänään) lankomies Jesse täyttää 21-vuotta. Vastahan mä Sannan porukoilla majaillessa hain Jesseä koulusta legendaarisella Pikkupösöllä, koska Jessellä ei vielä ollu ikää ajokorttiin. Ja Karriki (allekirjoittaneen pikkuveli) täyttää ens vuonna 18 ja Sannan serkku Tero sekä isoveljeni Pete 29-vuotta. Kaiken huippuna meiän Veeraki on sunnuntaina jo kolme vuotta, vastakai me se Vuolijoelta haettiin. Mihinkähän se aika oikeen katoo noin nopeesti? Mekin ollaan jo lähempänä kahtaviittä ku kahtakymppiä.
Nyt on ollu vaihteeksi aika tapahtumarikas viikko, niin hyvässä ku pahassakin (sohvan toimituskömmähdykset lähinnä). Eli pitkästi tekstiä tulis, jos kunnolla päästäis rattaat irti. Joka tapauksessa tänään tuli nukuttua melkeen ennätyksellisen myöhään, nousin vasta kello 12. Yleensä nykyisin tulee heräiltyä viimestään yheltätoista, kymmenen pintaanki monesti. Tytöt jää kyllä yleensä nukkumaan, Veeraki herää vaan lenkin ajaksi.
Sanna kävi Siirin kanssa alkuillasta/loppuiltapäivästä keskustassa vaunujen kanssa. Oli outoa jäädä ns. yksin kotiin, kun yleensä viimeaikoina oon aina jääny päineen Siirin kanssa. Erikoista oli, kun pysty käymään vessasakin niin, ettei tarvinnu ketään ottaa sinne mukaan vahtivan silmän alle. Tytöt osti kaupungista käytettynä Bumbon, josta Sanna jo tuossa alla kirjottikin. Hauska oli kattoa Siiriä siinä istumassa, ku sillä oli välillä sellanen ilme, niinku se ois luullu, että se on siinä vaan huumorin vuoksi ja se nostetaan kohta pois. Sellanen velmuilu-ilme, kuva kertois enemmän ku tuhat sanaa. Sitte taas välillä se oikeen nojaili tuolissaan ja oli niinku kovemmanki luokan työnjohtaja, meitä sohvan kasauspuuhissa komentamassa. Aika käyttökelponen peli tuo Bumbonen, vaikkaki koomisen näkönen. Harmi ku ei loputtomiin kestä meillä, ku tulee painorajat vastaan. Ja nukkuakaan tuossa ei voi, eli uus sitteri tai joku muu nukutussysteemi tarvittais, ehkä. Vaikka toisaalta tänään onnistu varmaan ekaa kertaa se, että Siiri vietiin suoraan iltasyötön jälkeen yksin omaan sänkyynsä nukkumaan. Jonkun aikaa sieltä kuulu juttelua ja muuta hiljaista möykkää, mutta varmaan jo vartissa oli tyttö unessa. Tätä rataa pitää varmaan jatkaa, niin tulee tavaksi. On tää meille kaikille helpompaa ku ei tarvii tyttöä jo kestokyvyn rajoilla kiikkuvassa sitterissä nukuttaa.
Mitäs muuta kehittelisin tässä, yritän kovasti miettiä. Ankkurissa asuminen on ollu mukavaa, sanoisinpa jopa, että mahtavaa. En oikeesti keksi helposti parempaa paikkaa asua. Tää on jotenki niin erikoista ku koti tuntuu kodilta, mutta silti on lähellä kaikkea, eikä jossain ankeessa lähiössä. Ei riitä sanat kuvailemaan tätä, on todellaki joka sentin arvosta. Eikä vielä oo ees kaikki tavarat paikollaan tai ostettuina - siltikin jo kelpaa. Tästä en halua lähtä puolen vuoden päästä, niinku aina tähän asti edellisistä lukaaleista. Toivotaan tietty, ettei lähtösyitä tuukkaan, paljon kun on kiinni mm. muista talon asukkaista ja ympäristön tapahtumista.
Vielä ois varmaan paljonkin asiaa, jos syventyisin. Sohva on ollu mukava, vaikka totuttelemista vaatii nää ryhdikkäät tyynyt ja sohvan korkeus. Tuntuu niinku istuis jossain kerrossängyssä :) Sohvasta tuli muuten mieleen, että jalkojen kiinnityspuuhat poran avustamana ei ollu ollenkaan Siirin mieleen. Tyttö huusi aina poran surahtaessa ku syötävä, jouduttiin oikeen Äinäältä hälyttämään apua, yksin kun sohvanjalkoja ei kiinni saanu. Sinänsä jännä pelätä poran ruuvausominaisuutta, kun iskuporalla betoniseinän jyrääminen ei tunnu missään, vaan pelkästään jutteluttaa.
Jospa tässä ois nyt isin (ohi aiheen) menevät turinat. Huomenna pitää muistaa lotota, koska jonkunlainen taskuraha ois poikaa. Vaikka uskon kyllä, että siinä menis helposti sekasin, jos voittais vaikkapa sen 4,7 miljoonaa euroa ihan yksin. Ei riitä ymmärrys ees semmosesta haaveiluun. Sit vois periaatteessa jo muuttaakin, jos ostais kämpän pariksi vuodeksi tuolta Ruoriniemestä vaikka.. lisäksi pari autoa ja ja.. veneen tietty, ku Vesijärven ääressä ollaan! Loppuhuomiona: Vesijärvi lainehtii jo vapaana.
Terv.,
Ankkuriin tykästynyt.
Pitäiskö tässä mennä asiaankin? Pähkäilen, että pitäiskö nousta pystympään, kun nyt makaan uudella sohvalla kyljittäin, eikä tämä kirjottaminen vasemman käden osalta onnistu oikeen näin. Niskatkin menee entistä pahempaan kuntoon. Näillä mennään kuitenki toistaseksi.
Alun perin sain muuten kirjotuskipinän siitä, ku mietin, että alotan kirjotukseni sanoin "iskä tässä taas terve". Sitte rupesin miettimään, että on aika hurjaa olla iskä ihan ite (ja omalle kohalle!), ku itelle aina ensimmäisenä ko. sanasta tulee mieleen oma iskä. Hurjaa, saa nähä ehtiikö asiaa koskaan sisäistämäänkään ennenku Siiri on jo iso ja muuttaa omaan vuokrakämppäänsä. Ajan kulumista tuli tänään päiviteltyä muutenkin.. huomenna (tai siis tänään) lankomies Jesse täyttää 21-vuotta. Vastahan mä Sannan porukoilla majaillessa hain Jesseä koulusta legendaarisella Pikkupösöllä, koska Jessellä ei vielä ollu ikää ajokorttiin. Ja Karriki (allekirjoittaneen pikkuveli) täyttää ens vuonna 18 ja Sannan serkku Tero sekä isoveljeni Pete 29-vuotta. Kaiken huippuna meiän Veeraki on sunnuntaina jo kolme vuotta, vastakai me se Vuolijoelta haettiin. Mihinkähän se aika oikeen katoo noin nopeesti? Mekin ollaan jo lähempänä kahtaviittä ku kahtakymppiä.
Nyt on ollu vaihteeksi aika tapahtumarikas viikko, niin hyvässä ku pahassakin (sohvan toimituskömmähdykset lähinnä). Eli pitkästi tekstiä tulis, jos kunnolla päästäis rattaat irti. Joka tapauksessa tänään tuli nukuttua melkeen ennätyksellisen myöhään, nousin vasta kello 12. Yleensä nykyisin tulee heräiltyä viimestään yheltätoista, kymmenen pintaanki monesti. Tytöt jää kyllä yleensä nukkumaan, Veeraki herää vaan lenkin ajaksi.
Sanna kävi Siirin kanssa alkuillasta/loppuiltapäivästä keskustassa vaunujen kanssa. Oli outoa jäädä ns. yksin kotiin, kun yleensä viimeaikoina oon aina jääny päineen Siirin kanssa. Erikoista oli, kun pysty käymään vessasakin niin, ettei tarvinnu ketään ottaa sinne mukaan vahtivan silmän alle. Tytöt osti kaupungista käytettynä Bumbon, josta Sanna jo tuossa alla kirjottikin. Hauska oli kattoa Siiriä siinä istumassa, ku sillä oli välillä sellanen ilme, niinku se ois luullu, että se on siinä vaan huumorin vuoksi ja se nostetaan kohta pois. Sellanen velmuilu-ilme, kuva kertois enemmän ku tuhat sanaa. Sitte taas välillä se oikeen nojaili tuolissaan ja oli niinku kovemmanki luokan työnjohtaja, meitä sohvan kasauspuuhissa komentamassa. Aika käyttökelponen peli tuo Bumbonen, vaikkaki koomisen näkönen. Harmi ku ei loputtomiin kestä meillä, ku tulee painorajat vastaan. Ja nukkuakaan tuossa ei voi, eli uus sitteri tai joku muu nukutussysteemi tarvittais, ehkä. Vaikka toisaalta tänään onnistu varmaan ekaa kertaa se, että Siiri vietiin suoraan iltasyötön jälkeen yksin omaan sänkyynsä nukkumaan. Jonkun aikaa sieltä kuulu juttelua ja muuta hiljaista möykkää, mutta varmaan jo vartissa oli tyttö unessa. Tätä rataa pitää varmaan jatkaa, niin tulee tavaksi. On tää meille kaikille helpompaa ku ei tarvii tyttöä jo kestokyvyn rajoilla kiikkuvassa sitterissä nukuttaa.
Mitäs muuta kehittelisin tässä, yritän kovasti miettiä. Ankkurissa asuminen on ollu mukavaa, sanoisinpa jopa, että mahtavaa. En oikeesti keksi helposti parempaa paikkaa asua. Tää on jotenki niin erikoista ku koti tuntuu kodilta, mutta silti on lähellä kaikkea, eikä jossain ankeessa lähiössä. Ei riitä sanat kuvailemaan tätä, on todellaki joka sentin arvosta. Eikä vielä oo ees kaikki tavarat paikollaan tai ostettuina - siltikin jo kelpaa. Tästä en halua lähtä puolen vuoden päästä, niinku aina tähän asti edellisistä lukaaleista. Toivotaan tietty, ettei lähtösyitä tuukkaan, paljon kun on kiinni mm. muista talon asukkaista ja ympäristön tapahtumista.
Vielä ois varmaan paljonkin asiaa, jos syventyisin. Sohva on ollu mukava, vaikka totuttelemista vaatii nää ryhdikkäät tyynyt ja sohvan korkeus. Tuntuu niinku istuis jossain kerrossängyssä :) Sohvasta tuli muuten mieleen, että jalkojen kiinnityspuuhat poran avustamana ei ollu ollenkaan Siirin mieleen. Tyttö huusi aina poran surahtaessa ku syötävä, jouduttiin oikeen Äinäältä hälyttämään apua, yksin kun sohvanjalkoja ei kiinni saanu. Sinänsä jännä pelätä poran ruuvausominaisuutta, kun iskuporalla betoniseinän jyrääminen ei tunnu missään, vaan pelkästään jutteluttaa.
Jospa tässä ois nyt isin (ohi aiheen) menevät turinat. Huomenna pitää muistaa lotota, koska jonkunlainen taskuraha ois poikaa. Vaikka uskon kyllä, että siinä menis helposti sekasin, jos voittais vaikkapa sen 4,7 miljoonaa euroa ihan yksin. Ei riitä ymmärrys ees semmosesta haaveiluun. Sit vois periaatteessa jo muuttaakin, jos ostais kämpän pariksi vuodeksi tuolta Ruoriniemestä vaikka.. lisäksi pari autoa ja ja.. veneen tietty, ku Vesijärven ääressä ollaan! Loppuhuomiona: Vesijärvi lainehtii jo vapaana.
Terv.,
Ankkuriin tykästynyt.
